Jotta jokin voi loppua, täytyy sen myös alkaa. Tämän vuoksi alkaa tämäkin blogi. Mikäli olet jotakin ihmeen kautta eksynyt tänne niin tervetuloa kurkistamaan hulluun elämääni, josta kerron tässä blogissa. Kaikki mitä kirjoitan tässä blogissa, on totta, sattunut minun elämässäni ja minulle. Pyrin olemaan kirjoittamatta kenestäkään mitään tunnistettavia tietoja, joten muiden anonyymiuden säilymiseksi nimet ovat muutettuja. En tiedä, mistä aloittaisin, sillä tuntuu, että minulla on niin paljon kerrottavaa, mutta aloitan kertomalla hieman epävakaudestani, sekä muista ongelmista elämässäni.

Alkuun lienee kohteliasta esittäytyä. Olen tällä hetkellä 27 vuotias, asun kahden lapseni kanssa, jota olen lähes aina kasvattanut yksin. Koko elämäni lapsuudesta tähän päivään on ollut aikamoista taistelua ja jonkinlaisen selittävän nimityksen sain kaksi vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten sain yhden uuden diagnoosin liudalle diagnooseja; epävakaa persoonallisuus. Muita diagnooseja, joita olen saanut on toistuva keskivaikea masennus, paniikkihäiriö, sekä yleistynyt ahdistuneisuus, sekä piirteitä epäluuloisesta persoonallisuudesta, mutta lääkärini ei siitä minulle diagnoosia antanut, koska epäili niiden olevan vain seurausta huonoista ihmissuhteista elämässäni. Näiden lisäksi minulla on ADD piirteitä, mutta sen osalta tutkimukset ovat vielä kesken, tai no kesken ja kesken, ei hoitavaa tahoani tunnu juurikaan kiinnostavan tutkia asiaa. Olinhan pärjännyt sen kanssa tähänkin asti.

Olin aina pohtinut, miksi minusta tuntuu niin kuin en kuuluisi mihinkään ja miten kukaan voi elää jos elämä tuntuu näin kivuliaalta? Miksi minun on sietämätöntä olla yksin? Miksi ajoittain tunnen polttavaa iloa, kunnes taas yhtäkkiä mieleni valtaa musertava suru ja tyhjyys. Niin sietämätön, että sinun on vahingoitettava itseäsi. Miksi negatiiviset asiat tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeina ja jotka useimmiten purkautuvat suuttumukseeni? Miksi mielialani heittelehtii suunnattomasta onnesta haluun kuolla? Usein jopa kymmeniä kertoja päivästä. Se jos jokin on raskasta.

Olen elämässäni yrittänyt itsemurhaa ainakin kolme kertaa, ehkä jopa enemmänkin. Kaikkea on vaikea muistaa. Ensimmäisen kerran viilsin itseäni 12- vuotiaana. Tuolloin en vielä halunnut kuolla, vaan halusin vain hetken helpotuksen loputtomalle tyhjyydelle ja ahdistukselle. Varsinaista itsemurhaa yritin ensimmäisen kerran 19 vuotiaana. Mikä siihen johti, on niin pitkä kertomus, etten sitä tähän nyt ala kirjoittamaan, vaan kirjoitan siitä joskus oman postauksen, kun sen aika on, mutta raotan verhoa kuitenkin hieman; olin maannut asunnossani monta viikkoa. Sohvalla, valvoen välillä päivä tolkulla ja välillä taas nukkuen päivätolkulla. Ahdistus oli niin valtavaa, etten kyennyt poistumaan asunnostani edes parvekkeelle.  Ainut paikka, minne sohvaltani nousin oli wc. Eräänä iltana minulla vain leikkasi kiinni. Etsin jokaisen lääkepurkin, joka löytyi asunnostani (lähinnä kasa erilaisia rauhottavia ja psyykelääkkeitä), kaadoin kaikki lääkkeet sekaisin jälkiruokakuppiin, josta nakkelin kourallisen kerrallaan suuhuni ja huuhdoin ne alas oluella. Tuon yrityksen jälkeen jouduin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle. Myöhemmin osastot tulivat hyvinkin tutuiksi, sillä jouduin/pääsin sinne uudestaan ja uudestaan. Harmillista, että useista osastojaksoista huolimatta kukaan ei koskaan tajunnut mikä minua loppujen lopuksi vaivasi. Papereissa luki vaikea masennus, ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö. Kukaan ei tuolloin mainunnut epävakaata persoonallisuutta. Kaksi vuotta sitten, törmäsin internetissä juttuun, jossa kerrottiin epävakaasta persoonallisuudesta. Luettuna sen, tajusin sen kertovan aivan kuin minusta ja niinpä menin hoitavan lääkärini luo ja kerroin hänelle epäileväni itselläni sitä. Sen jälkeen aloitettiin asian tiimoilta tutkimukset ja käynnit psykologin luona. Lopulta sain diagnoosin. Diagnoosi helpotti minua todella paljon. Sen jälkeen ymmärsin itseäni paljon paremmin ja pystyin myös auttamaan itseäni paremmin.

Tällä hetkellä olen huomattavasti vakaampi, kuin nuoruudessani. Lapseni syntymän jälkeen, en ole yrittänyt itsemurhaa, enkä myöskään ole muutoinkaan vahingoittanut itseäni. Kuinka voisin, sillä silloin lapseni jäisi täysin ilman vanhempia? Hänen isästään ei nimittäin ollut "isäksi" muille kuin päihteille ja epämääräiselle elämäntyylille.  En tiedä, oletteko pysyneet mukana jutussani? Pahoittelen sinne tänne sinkoilevaa kirjoitustani, sanat tulevat nopeampina kuin ajatukseni, enkä osaa pitää niitä yhdessä kasassa.

Mitä muita ongelmia minulla sitten on edellämainittujen lisäksi? Olen hyvin yksinäinen. Elämässäni ei ole mukana ketään, kelle voisin puhua kaikesta (kumppaniani lukuunottamatta). Kukaan ei oikeastaan käy edes koskaan luonani. Välillä saattaa mennä kuukausiakin, etten näe ketään ihmisiä, lukuunottamatta lastani ja tyttöystävääni, ja häntäkin näen korkeintaan kahden viikon välein viikonlopun ajan, kiitos välissämme olevan lähes 400km. Yksinäisyyden lisäksi minulla on peliongelma. Olen tiedostanut sen jo jonkin aikaa, mutta nyt viimein olen tullut siihen pisteeseen, että minun täytyy lopettaa kokonaan. Blogin perustaminen oli yksi keino, joka voisi auttaa minua peliongelmassani. Tästä lähtien voin aina purkaa tuntoni tänne mielummin, kuin pelata 400 euroa 2 tunnissa. Peliongelmasta en tiedä onko se syy vai seuraus ongelmistani vai vain yksi niistä, mutta kelläpä ei olisi ongelmia? Joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Siihen olen elämässäni tottunut jo, että minun elämässäni niitä on ehkä normaalia enemmän. Kaikesta huolimatta yritän olla kiitollinen kaikesta ja pysyä positiivisena. Olen kuullut, että ihminen vetää puoleensa sitä, miten ajattelee; jos ajattelee negatiivisesti, vetää puoleensa negatiivisia asioita, jos positiivisesti, vetää puoleensa positiivisia asioita. Jätän tämän tähän nyt tälle erää, sillä mieleni muuttui taas niin, etten jaksakaan kirjoittaa enää enempää. Ensikerralla lisää, joko tästä tai jostain muusta elämääni liittyvästä aiheesta.

- Elgeriina